Riskei täytyy ottaa tai sit ikuisesti pelätä

Kun nyt kerran on jo väkivallallakin uhattu, on vissiin pakko tehdä tämän sivuston eteen jotakin. Pakkauspuuhat Tjuugufemmaan on kovasti vaiheessa ja levyjulkkaria ootan sata lasissa. Hienoo olla jätkien kanssa reissussa!

Kisaruljanssoinnit on kotimaan osalta nyt näillä näkymin taputeltu ja olo on HYVÄ!
Keskimatkalla tein se ratkaisevan ja pummasin ykköstä, aivan kuten pitkälläkin. No ei siinä mitään. Betoni nyt on niin betoni ja tuttua HUTtua siellä oli tiedossa. Ekalla välillä roikuin Timpan jojossa ja sit siitä eteenpäin rupes homma skulaamaan. Sovittiin kyllä lähtökarsinassa et jokainen vetää vuoron perään välejä. Itse lupasin vetää loppusuoran, mut Taanila pääs siin vikalt lähties viel kuittaamaan. Taas. Oon vaan niin huono nois loppusuoris, et mummotkin tulee ohi.

Viime syksynä tein periaatepäätöksen, että otan vuoden 2011 SM-yöstä plaketin. Ajatus oli jopa itselleni niin naurettava ja päätön, etten sitä uskaltanut sanoa kuin harvoille ja valituille. Keväällä pidin sitten tätä hiljaista sopimusta itseni kanssa hyvänä päivänä jopa mahdollisena, kunnes loukkasin lonkkani ja pidin pitkän lepojakson kesän keskellä. Fiilis oli alhaalla.
Onneksi Mari ja pojat kuitenkin tsemppasivat ja pääsin uuteen alkuun, totesin aikaa olevan vähän, mutta tarpeeksi. Muutama täsmätreeni kisaviikolla ja tunsin olevani niin hyvässä kunnossa, kuin siihen tilanteeseen oli mahdollista.

Karsinnan lähtöpaikalle mennessä siinä peltojen keskellä sammutin lampun ja istuin yksin tielle katselemaan tähtiä. Mietin koko vuotta ja ajattelin, että "nyt tai ei koskaan". Oli hyvä fiilis ja taivaalla leimahteli pieni revontuli. Saattoi se olla kyllä ohut pilvenhattarakin, mistä noit tietää. Keräsin itseni, lämmittelin ja rymysin varmistellen läpi hyväkulkuisen hämäläisen karsinnan kakkoseksi. Meinasin kyllä kosauttaa pahemman kerran, kun luovin reittini ohi tokavikan suoraan viimeiselle ja meinasin jättää yhden rastin käymättä. Sitä ei olisi mies kestänyt. No siitä tuli vajaa minuutti ylimääräistä, mutta unelma eli vielä.

Finaaliin lähtiessä oli pienoista kisajännitystä ilmassa. Hieman erilaista kuin normaalisti, sillä olinhan henkisesti valmistautunut juurikin tähän hetkeen. Hieman ennen lähtöä jutustelin erään vanhemman herrasmiehen kanssa. Kysyi, että onhan sitä vissiin tullut harjoiteltua aika paljon yötä? Vastasin, että kaksi kertaa on tullut metsässä pimeässä käytyä, eihän tässä kuitenkaan mitään ihmeellistä ole.

Tarkoitus finaalissa oli toteuttaa samaa kaavaa, kuin karsinnassa ja vetää tarvittaessa käsijarru päällä. Ekalla kahdella välillä hätäilin ja tein reitinvalintavirheitä, pataan tuli minuuttitolkulla. Puoleenväliin asti sain sitten homman sujumaan hyvin ja kovasti päänvaivaa aiheuttaneet hajontarastitkin löytyivät kohtuullisen pienillä virheillä. Loppulenkillä tuli sitten hölmöiltyä ihan jo pelkästään väsymyksen takia ja tokavikallekkin otin aivan idiottimaisen koukun. Maaliin tullessa en tiennyt sijaa, mutta kelloon katsoessa olin tyytyväinen ja se riitti minulle. Myöhemmin kuulin autoon istuessa, että plaketti jäi vajaan minuutin päähän, mutta pettymyksen sijaan kehon valtasikin hyvän olon tunne. Kuuta en taivaalta saanut, mutta sateenkaaren päähän löysin. Kiitos siitä.

Kiva lähtee reenaa tästä enskautta kohti ja Sekunda-sporttailee pitkin Suomee. Mannas näkyy!